Puhe pidetty SDP Vantaa-Kerava Iloa liikunnasta! -hyvinvointitapahtumassa 26.11.2023 Keravalla
Olen työskennellyt yli 25 vuotta haastavissa elämäntilanteissa olevien lasten, nuorten ja perheiden parissa. Samalla olen kasvanut perheenäidiksi perheessä, jossa on kolme biologista ja yksi adoptoitu lapsi.
Ensimmäinen asia, joka perheiden tilanteessa minua aina mietityttää on se, että mistä lähtökohdista lähdetään. Onko perheellä turvaverkkoja ja verkostoa? Onko niitä ihmisiä, jotka auttavat arjessa? Ihmiset tulevat vanhemmiksi kovin erilaisissa tilanteissa. Voi olla, että lastenhoitoapua löytyy aina, kun sitä tarvitsee. Se on upea asia ja sen soisin kaikille. Entä jos vauva ei nukukaan, eikä olekaan ketään, joka voisi vauvaa välillä vahtia, että vanhempi saisi nukkua? Entä jos pitää käydä jatkuvasti lääkärissä ja ottaa sisarukset aina mukaan, kun ei ole ketään, joka voisi auttaa?
Meillä on onneksi palveluita ja yhteiskunnassamme ymmärretään, että ihmisiä on järkevää auttaa silloin kun apua tarvitaan. Avun hakeminen, saaminen ja vastaanottaminenkin voi olla kuitenkin vaikeaa ja joskus käy niin, että sitä apua, jota hakee, ei olekaan saatavilla. Useimmiten kuitenkin apua saa, kun sitä hakee ja avusta on hyötyä. Palvelut kehittyvät, kun niitä kehitetään ja niihin satsataan. Tätä työtä tehdään koko ajan. Jos apua ei saa ensimmäisellä kerralla, pitää yrittää uudestaan.
No toinen asia on sitten sosiaalinen media. Viattomasti elämiimme uinut ja hyvin paljon kaikkeen vaikuttanut asia. Sosiaalisen median kautta silmiimme virtaa täydellisiä ihmisiä, täydellisiä perheitä, joissa lapset käyttäytyvät kauniisti ja heidät on puettu yhteensopiviin vaatteisiin. Sosiaalisen median kautta löydämme loputtomasti kertomuksia, kysymyksiä ja vastauksia siitä, mikä on oikein, väärin ja kohtuullista. Mikä on tavoiteltavaa ja miten muut toimivat. Sosiaalinen media koukuttaa ja vaikuttaa siihen, miten itsemme ja perheemme koemme. Onko mikään koskaan riittävää, jos perheemme ei käy joka kesä ulkomaan reissulla? Olemmeko luusereita jos joulupostauksessa ei olekaan valkoinen liina ja kaunis kattaus? Jos vanhempi ei saakaan väitöskirjaa tehtyä vanhempainvapaalla, vaan keskittyy vaippojen vaihtoon ja puuron keittoon – menikö aika hukkaan? Tutkimukset osoittavat, että sosiaalinen media vähentää onnellisuutta, heikentää unen laatua ja lisää ahdistusta ja masennusta. Tätä se tekee myös suhteessa perheisiin. Sosiaalinen media saa meidät helposti uskomaan, että kaikilla muilla on paremmin ja kaikki muut tekevät enemmän. Se ei vaan ole totta.
Olen ottanut tavaksi kysyä perheiltä perheiden tuen tai perheterapian yhteydessä perheen supervoimaa. Mikä on teidän perheenne supervoima? Kysymys hämmentää ja aluksi vastaukset ovat yleensä empiviä. ”Ai meidän perheellä. Supervoima. Eihän meillä, mehän ollaan ihan tavallisia.” Sitten kysyn lapsilta. Mitä luulette, mitä lapset vastaavat? Kuuluuko vastauksissa raha tai loputon suorittaminen? Kuuluuko siellä valkoiset pöytäliinat ja aina hyvännäköinen äiti ja perheen yhteen soinnutetut vaatteet?
Ei ole kuulunut näitä. Lapset sanovat asioita kuten: ”Meidän perheessä supervoima on se, että pidetään yhtä.” ”Meidän perheessä supervoima on se, että autetaan toisia.” ”Meidän perheen supervoima on se, että vielä tässä ollaan, vaikka on ollut tosi vaikeeta.”
Kun taas kysyn onnellisia muistoja lapsuudesta, ne usein ovat hyvin yksinkertaisia asioita. ”Muistan, kun isän kanssa oltiin pulkkamäessä. Isäkin nauroi ja meillä oli kivaa.” ”Muistan, kun mummo leipoi pullaa ja oli tyytyväinen, kun söin niitä monta.” ”Muistan, kun siskon kanssa jaetussa huoneessa kuiskasimme salaisuuksia nukkumaanmenoajan jälkeen.”
Vanhemmille nämä hetket ovat usein hämmentäviä. ”Olenko sittenkin ollut riittävän hyvä?”. Pienet, arkiset hetket ovat jääneet arjen kiireessä unholaan ja monella on pelko siitä, että ei olekaan ollut se täydellinen vanhempi, joka halusi olla. Vanhempi voi potea sitä, että ei ole ehkä jaksanut pelata lautapelejä riittävän usein. Lapsi taas muistaa ne kerrat, kun on yhdessä pelattu. Vaikka olisi riidelty ja vaikka joku olisi suuttunut. On pelattu yhdessä ja se on tärkeää. Lapsi elää hetkessä ja perhe on se kaikki, mikä hänellä on. Perhe on se maailma, jonka lapsi näkee. Ei lapsi ajattele vanhemmuutta tai perhe-elämää suorituksena – hän elää sitä.
Vaikeissa tilanteissa elävät lapset ovat kokemukseni mukaan mestareita löytämään merkityksellisiä hetkiä. Niitä on ehkä vähän, mutta aina niitä löytyy. Merkkejä siitä, että ollaan samaa perhettä ja pidetään yhtä. Se riittää.
Kuten alussa totesin, lähtökohdat perheillä ovat erilaisia, eikä kukaan ulkopuolelta voi tietää mitä taakkoja meistä kukakin kantaa. Lapsille riittää tavallinen elämä. Ravinto, turva ja rakkaus. Jos tuntuu, että voimat tai rahat eivät riitä, apua on olemassa ja sitä kannattaa pyytää.
Jos taas tunnet, että sinulla ja perheelläsi on riittävästi hyvää – ehkä voit levittää sitä hyvää eteenpäin? Jos tunnet vanhemman, joka on vaikeassa tilanteessa, ehkä voit auttaa häntä näkemään sitä hyvää, mitä jo on. Ehkä voit jutella sen yksin puistossa olevan vanhemman kanssa tai auttaa naapurin kaksosten äitiä koiran ulkoiluttamisessa.
Ehkä siitä voi tulla perheenne supervoima ”Meidän perheessä tuetaan toisiamme ja joskus myös autetaan muita.”
Nelli Niemelä, perheiden tuen mentori
Suomen Icehearts ry
